Päivitystahtini on surkastunut minimiin. Ahdistaa oikein urakalla, kaikki kalvaa mieltä. Kuvittelin olleen ja menneen vapaapäiväni virkistävän, mutta edes Vammalan kirjat tai Iittalan naivistit eivät auttaneet. Mieltä kaihertaa ihan kaikki. Itkettää, surettaa, märehdin valmiiksi kaikki asiat joita ei ole tapahtunutkaan. Tiedättekö sen olotilan, kun jostain kaukaa menneisyydestä singahtaa mieleen jokin sanottu/tehty asia eikä se anna periksi? Saan pakkoajatuksia asioista enkä saa rauhaa.

Hieman helpotti, kun ajelin kotiin päin ja kuuntelin Radio Deitä. Kurkkua kuristi, sydän hakkasi ja mietin kaikkia virheitä mitä olen tehnyt. Podin hirveätä syyllisyydentunnetta kaikesta mahdollisesta, kuvittelin että olen tehnyt virheitä töissä ja joutuisin niistä edesvastuuseen. Aivan sairasta ja hirvittävän kuluttavaa. Deissä sattui olemaan puhumassa nuori nainen, joka kertoi elämästään ennen ja jälkeen uskoontulon. Minuun osui erityisesti se, kuinka hän haastattelijoidensa kanssa puhui siitä että elämä ei todellakaan ole mitenkään helppoa vaikka hän ensin kuvitteli niin. Päivät toistensa jälkeen ovat hankaluuksia täynnä. Siltä minustakin tuntuu tällä hetkellä, paha heittää kompastuskiviä tielle ja nyt tosiaan tarvitsen rukoustukea.

Ymmärrän hyvin ihmistä, joka lähtee ja jättää kaiken. Elättelen mielessäni pientä toivetta siitä, että voisin itsekin tehdä niin. Veli riekkuu pitkin kyliä ja sekoilee lääkkeidensä kanssa, huutaa ja riehuu. Äiti soittelee minulle ja pyytää puhumaan veljelle järkeä, soittamaan poliisille ja toimittamaan putkaan. En jaksa. Jos veljen saisi pakkolähetteellä hoitoon, niin hän olisi siellä jo. Hän ei ole siinä kunnossa, että pystyisi arvioimaan oman tilansa ja hoidontarpeensa. Tekisi mieli kieltää yhteydenotot minuun sekä veljeltä että äidiltä.

Huomaan, etten jaksaisi yhtään mitään meteliä. Ihmisten äänet raivostuttavat, tuntuu että jokainen ääni on liikaa.

Puhuin eilen veljen kanssa pitkään puhelimessa. Hän itki, kertoi haluavansa päivä päivältä enemmän tappaa itsensä koska ei enää jaksa elää. Jos joskus tuntuu menevän paremmin niin kohta sataa paskaa niskaan. Sydäntä kouristi, kun hän huusi itkien "sä tiedät että mun pää ei oo kunnossa!". Tiedänhän minä. Vielä kun voisin ja osaisin tehdä jotain, jotta sinä pieni veljeni voisit paremmin.

Allylta nappasin pohdiskelevan listanlaatimisen. Hänen listansa on varsin kattava ja osuva, allekirjoitan sen lähes täysin. Ulkopuolisuus (josta lisää myöhemmin) on osittain samankaltaisena tunteena läsnä, mutta viime vuosina olen alkanut suhtautua siihen toisin. En niinkään tietoisella päätöksellä, se nyt vain on vähän lipsahtanut siihen suuntaan. Ei paha.

Listanen

1. Toivon pääseväni irti haikailusta ja murehtimisesta. En haluaisi miettiä lausumattomia sanoja, tehtyjä asioita ja menetettyjä hetkiä. Eivätkö ne voisi painua jonnekin hämärään alkumaailmaan, josta niitä ei onnistuisi nykimään ylös vaikka haluaisi? Mylläävien ajatusten hetkeksi tauotessa voisi vain hengähtää eikä miettiä miksi teki tai jätti tekemättä.

2. Toivon saavani saavillisen itsekuria. Loikoilu ja pilviin tuijottelu voisi jäädä vähemmälle, haaveilen arjen tiukemmasta rytmistä ja halusta elää järjestyksellisempää elämää.

3. Toivon pystyväni elämään hetkessä. En halua muistella sitä, miten onnellinen olin vuonna 2 tai haaveilla tulevaisuudesta vuonna 10. Olisi niin mukavaa pystyä katsomaan nykyisyyttä ja olla elämästä kiitollinen.

4. Toivon pääseväni kuoroon laulamaan. Ei, en ole pyrkinyt. Tämä on leijuva haave.

5. Toivon, että pystyisin käsittelemään surua ja ahdistusta paremmin. Kovin lähellä on ollut, että olisin mennyt jonnekin puhumaan asiasta vaan en osaa. Haluan selvitä yksin, tästä halusta toivon oppivani pois.

6. Konkreettisena toiveena on kasvimaa. En keksi kovin helposti asioita, jotka tekisivät minut autuaammiksi kuin mullan kaivaminen ja kasvien hoitaminen. Tätä toivon oikein oikein todella kovasti.

Ulkopuolinen olo on minulle tuttua. Ulkopuolisuus ei merkitse sitä, että eristäydyn omiin oloihini vaan pikemminkin aina läsnäolevaa erilaisuuden tunnetta. Se on ollut aina minussa enkä usko enää haluavani siitä irti, minun on turvallista olla vähän syrjässä.

Rentoa juhannusta kaikille, jotka erkanevat netin äärestä! Me emme tänä vuonna singahda minnekään, lomat alkavat vasta heinäkuun puolella eikä parin, kolmen päivän takia viitsi lähteä vyörymään maan laidalta toiselle.

Runonurkasta blogin oikealta laidalta löytyy kesänviettoon siivittävä runo. Kauniita ja hempeitä hetkiä jokaikiselle!

Heräsimme aamulla yllättävän myöhään, kello näytti puolta yhtätoista kun sain silmät auki. Emme tavallisesti nuku yhdeksää pidempään, mutta tänään huomasin unen tulleen tarpeeseen. Kävimme nukkumaankin vasta kahden paikkeilla yöllä ja koirakin jaksoi vastoin tapojaan vedellä sikeitä kanssamme. I-ha-naa! Oli todella levännyt ja makoisa olo.

Tänään on vietetty luonnonkukkien päivää. Olen aina yhtä iloinen, kun näen niittyjä joissa kukat kukkivat vapaasti perhosten ja kimalaisten pörrätessä. Ojienpientareet saavat nykyään rehottaa, joskus niitä parturoitiin sänkiasteelle. Ruiskaunokit, maitohorsmat, rentukat, päivänkakkarat, sinikellot, lupiinit - ne tulivat jo pienenä tutuiksi ja minulle tulee rento ja rauhallinen olo niitä katsellessani.

Uutisista löytyi ilmoitus Mäntän Kuvataideviikkojen avautumisesta, sinnekin täytynee suunnata ennen elokuun puoltaväliä! Luvassa on mm. ITE-taidetta, jo se on riittävä innoke reissulle Mänttään. Bensaa kuluu ja rahaa palaa, olen nimittäin niin mukavuudenhaluinen ja huono ihminen etten halua reissata näitä matkoja julkisilla kulkuvälineillä. Toisaalta ajattelen olevani enemmän hyödyksi kansantaloudelle, sillä näillä matkoilla tulee helposti pysähdyttyä muuallekin kuin määränpäähän. Aina löytyy joku houkutteleva tehtaanmyymälä, museo, näyttely, kirkko tai muu vastaava käymisen arvoinen paikka matkan varrella.

Kuva on Minna Haverin hienoilta nykykansantaidesivuilta otettu, kyseessä on suonenjokelaisen Niilo Rytkösen taidetta.

Olen blogihiljaisuuden aikana teutaroinut muutamaan otteeseen Vuodatuksen kanssa ja repinyt hiuksia päästäni sen tökkimisen takia. Kokeillaanpa taas, miten käy.

Almamaria täteilee nyt kansallispukuinnostuksen vallassa! Olen luvannut sellaisen itselleni palkinnoksi, kun pääsen niihin mittoihin joissa voin kuvitella loppuelämäni suurimmaksi osaksi viettäväni. Olen kahden vaiheilla, idän ja lännen. Savo (ei kuvaa) vai Pohjanmaa, siinä pulma. Ihan aavistuksen verran tekisi mieleni ähertää puku itse, mutta jokin järjen ääni kimittää sinnikkäästi takaraivossani suunnitelmaa vastaan. Todennäköisesti teetän sen sitten, kun aika koittaa.

Sukututkimukseni ei ole edistynyt taas yhtään, yritän pinnistää homman uuteen nousuun kesälomalla. Tänä vuonna on ihmeellinen tilanne: en aloita lomaani juhannukselta. Työpaikan vaihto ajoittuu niin, että kätevintä on olla heinäkuu lomalla. Mansikoiden ja muiden marjojen pakastusurakka hoituu vähemmällä stressillä loman aikana, pääsee hakemaan marjat heti aamuvarhaisella.

Olen koukkuuntunut toiseen peliin ja taistelen sapelit kalisten vaikka pitäisi tehdä ihan jotain järkevääkin joskus. Tällaista tämä elo nyt on tällä hetkellä, vähän ponnetonta.

Obeesia mietiskeli kesän rientoja ja havahduin siihen, että pitänee tehdä lista mielenkiintoisista kohteista! Erilaisia menokalentereita katsellessa kokee helposti ahaa-elämyksiä, mutta ne lipsahtavat mielestä jos tapahtumat eivät ole missään ylhäällä. Suosituksia muille kiinnostuneille:

• Vammalan vanhan kirjallisuuden päivät 27.-28.6.
• Naivistit Iittalassa 31.5.-10.8.
• Retretissä Ellen Thesleff

Vammalassa kävin viime vuonna, päivä oli aurinkoinen ja tuottoisa. Samalla ajamisella ihailin hämäläisiä runsaita ja vehreitä maisemia kiepauttaen auton Iittalaan. Retki tuotti syvää tyydytystä ja virkistynyttä mieltä! Thesleffin töitä oli esillä Ateneumissa jokunen vuosi sitten, pidin näkemästäni.

Onhan tässä jo päästy pitkälle lauantaipäivään ennenkuin Alma-tädillä on ensimmäinen kirosana livahtanut ilmoille. Mikä halvatun ylimielisyys ja naureskelu vallitseekaan pankkiäijillä? Sampo ryssi uudistuksensa ja tietoturvaukko esitti eräässä kommentissaan täysin tietämätöntä ihmetellen ns. humoristisesti, että onko heillä tosiaan jotain ongelmia, kas vain. Viimeisin ihmetyksen aihe on ollut, kun Sammon tunnuksilla pääsi Nordean tilille. Sanomattakin selvää, että tilille kirjautunut oli eri kuin ko. tilin omistaja. Tälle hekottelee Nordean äijä, jonka mielestä tässä on ihan pikkujuttu kyseessä.

Yrityksillä on erilainen maksusysteemi käytössä kuin meillä tavallisilla pulliaisilla. Ei siis ihme, ettei pankki ota vakavasti tällaisia pikkujuttuja. Eivät näytä ymmärtävän, mitä tarkoittaa asiakaspalvelu. Minun mielestäni tuollaisille asioille ei ole asiallista naureskella ja mitätöidä ongelmaa, voisivat edes näytellä olevansa pahoillaan ja ottavansa vakavasti tietoturvallisuusriskit. Vaan ei, "mitätön asia" kuuluu olevan.

Olen paha, paha ihminen. Vihasin tänään(kin) työtoveriani, jonka tyhmyys ja aivoton jaarittelu laittoivat minut toivomaan hänen katoamistaan helvetin syövereihin. Laskin sataantuhanteen etu- ja takaperin, poistuin välillä kulman taakse sähisemään ja hokemaan elinten nimiä enkä ollut muutenkaan mikään lempeästi lähimmäistään rakastava ihminen. En vain jaksa.

Olen ollut laiska bloggaaja. En ole äitynyt kiivastumaan mistään oikeasta ja merkittävästä asiasta, tunteiden palo on ollut lamaantuneella tasolla. Käyn lärpättämässä säästöliekillä muiden blogeissa, olen siis suorastaan heinäkuisella matoasteella (= niin ahdistavan kuumaa ettei halua tehdä mitään liikehdintää mihinkään suuntaan).

Mutta nyt reipastun ja teroitan kynäni, puran tarmokkuuteni (HAH! aika hakusessa on sekin kyllä!) ja aggressiivisuuteni kirjoittamiseen enkä kanssaihmisten vihaamiseen!

Paitsi että minusta on jotenkin syvästi tyydyttävää kokea pahoja tunteita. Nautin haaveilla siitä, mitä pahaa voisin saada aikaan. Hekumoin ajatuksilla, joita en ikimaailmassa voisi oikeasti toteuttaa. Helpottaa, kun saa mielikuvissa käydä raivoisat tekoset läpi.

On kulunut aikaa viimeisimmästä näyttelykäynnistä. Heräsin miettimään asiaa, kun luin Pariisissa näyttelyään pitävästä Louise Bourgeoisista. Tennispalatsissa oli hänen töitään esillä vuonna 2002 (piti tarkistaa) ja olin Suomessa jollain kevätlomalla, kun intouduin käymään niitä katsomassa. Pidin näkemästäni, sillä se sai minut ajattelemaan. Työt saattoivat käyntiin ajatuskuvioita, joiden lopputulos ei liittynyt mitenkään tarkasteltavissa olevaan teokseen. Minusta on mukavaa käydä myös esim. Ateneumissa tutkailemassa Halosen ja muiden kotimaisten taiteilijoiden teoksia, lähes kaikenlainen ilmaisu kiinnostaa.

Suurin yllätys, miellyttävä ellei jopa hurmaava on ollut Yoko Ono. Olin muodostanut käsitykseni hänestä Beatles-pohjalta enkä hänen omien ansioidensa perusteella. Minua liikutti ja ilahdutti moni asia näyttelyssä, kuljin kohteen luota toiselle kasvavan hilpeyden ja keveyden täyttämänä. Lompakossani on lappu nimeltään "Puhdistusteos". Lappu on kulkenut mukanani näyttelystä lähtien (taisi olla 1999). Teksti kuuluu seuraavasti:

Luetteloi elämäsi surut ja numeroi ne.

Kasaa vastaava määrä kiviä.

Lisää kivi aina kun on surua.

Polta lista ja arvosta

kivikasan kauneutta.

Luetteloi elämäsi ilot ja numeroi ne.

Kasaa vastaava määrä kiviä.

Lisää kivi aina kun on iloa.

Vertaa kivikasaa

surujen vastaavaan.

y.o.-96

klikkaamalla eteenpäin

Cornell Capa s. 1918 k. 2008. Katsellessani hänen ottamiaan kuvia tulee kaipuu johonkin, mitä en ole koskaan kokenutkaan. Aikamatkailu olisi niiiiin hieno asia, singahtaisin kuvien maisemiin välittömästi!

kuva artikkelin linkistä

Tiedoksi: vihaan imurointia. Kyseisen inhimillisyyden rajoilla olevan toiminnon jälkeen (joka on varmasti helvetin esikartanossa jatkuvasti suoritettavaa puuhastelua 100 C lämpötilassa) olen palkinnut itseni mehulla, josta minun on nyt luovuttava. Tarkastelin herkkulitkun sokeri- ynnä muuta pitoisuutta ja helvata sentään: 2 dl sisältää 18 g sokereita. Miksei IKINÄ mikään hyvältä maistuva ole kaloriköyhää ja jopa suositeltavaa nautittavaa? Häh? Palaan kivennäisvesien pariin (joo, suolaa), mutta olen pettynyt. Nyyh. En usko jälleensyntymiseen, mutta jos uskoisin niin laittaisin tilaukseen paino-ongelmattoman hahmon. Sellaisen, jolta näkyy venyteltäessä lonkkaluut. Vähän töröttäen. Rinnat voisivat olla jotain C-kuppia ja hiukset kuohkeat sekä pitkät. Olisi pakko pitää vyötä, etteivät housut tipahtaisi. Ahdistaa. 

Heräsin aamuyöllä puoli viiden aikoihin ja havaitsin Miekkosen pakertavan töiden parissa. Aamulla jaksoi sentään nousta yhdeksältä kuten minäkin, käynnissä oleva projekti on vienyt häneltä kunnon unet monena yönä. Loppu vaikuttaisi häämöttävän ja paluu normaaliin vuorokausirytmiin tapahtunee ennen kesälomaa...

Nautiskelin aamukahvit ja suuntasin metsään. Aivan ihana ilma, aurinko paistoi ja luonto vihersi raikkaana.

Puinen aurinko

Nautin lämmöstä ja kiireettömyydestä, haistelin puiden tuoksua ja astelin rahisevien jäkälien päällä.

Jee, marjoja tulossa!

Ulkoilu teki hyvää, metsässä oli rauhallista enkä törmännyt talviunilta heränneisiin karhuihinkaan.

En käynyt uimassa, tyydyin katselemaan liplattavia laineita kauempaa.

Tänään on ohjelmassa vielä jonkin tasoista siivousta, The Golden Girls-katselua ja hihittelyä Dame Ednalle.